Alzheimerin pitkä vierailu

Puhelimeni kello näytti 3.39 aamuyöllä, en tajunnut mihin olin herännyt. Pian selvisi. Joku huusi rappukäytävässä hennolla äänellä uudelleen, “auttakaa, olen eksynyt, en tiedä mihin mennä”. Ryntäsin ovelle, mutta naapurin nuorimies oli jo ennättänyt hätiin. Iäkäs naapurin rouvamme oli eksynyt asunnostaan ulos, eikä hän ymmärtänyt missä oli. Kohta rappuun palasi hiljaisuus.

Alzheimerin pitkä vierailuKului muutamia päiviä ja olin tekemässä konttoritöitä kotona, kun ovikello soi. Menin avaamaan. Samainen iäkäs naapurin rouva oli oveni takana ja kuiskasi, että hän on eksynyt. Hän ei tiennyt missä on. “Mutta jostain syystä tuossa läheisessä ovessa kyllä lukee oma sukunimeni”, naapuri sanoi. Autoin rouvan takaisin omaan kotiinsa, juttelimme tovin. Hän rauhoittui. Samalla muistoja alkoi vyöryä omaan mieleeni.

Siitä on jo yli 15 vuotta, kun vanhempani kutsuivat siskoni ja minut virallisenoloisesti kahville. Emme tienneet mitä odottaa. He istuttivat meidät katetun pöydän ääreen ja kakistelivat lopulta, että 70-vuotias isäni oli juuri saanut diagnoosin Alzheimerin taudista.

Suuni loksahti auki. Päässäni suhisi. En tiennyt mistä oli kyse. Isäni ilme kertoi, että tämä on jotain todella vakavaa. Isäni, vahva mies, ainainen tuki ja turva, istui edessämme kyyneleet silmissään. Hän sopersi ääneen huoltaan siitä, että saammekohan me tyttäretkin jonain päivänä saman taudin. Sen kun sanotaan olevan perinnöllistä. Ukillammekin taisi olla se.

Kotiin päästyäni netti lauloi. Etsin vauhdilla tietoa Alzheimerista. Heti kävi selväksi, että se on muistisairaus, eikä siihen ole olemassa mitään parantavaa pilleriä. Asia jäi pyörimään mieleeni. Tajusin huomanneeni isässäni ensioireita jo aikoja sitten, mutta en ollut reagoinut niihin mitenkään. Olin pitänyt tilanteita vain ohimenevinä asioina. Todellisuudessa kyse oli siis jostain ihan muusta. Isälläni pätki pahasti erityisesti ongelmanratkaisukyky, mikä oli hänelle todella erikoista.

Elämä jatkui suhteellisen normaalina. Äiti ryhtyi isän omaishoitajaksi ja he pystyivät matkustelemaan ja toteuttamaan muutamia pieniä juttuja niistä unelmista, jota heillä oli eläkepäiviksi suunniteltuna.

Muutamien vuosien päästä keskustelu isän kanssa kävi vaikeammaksi. Hän oli usein poissaoleva tai ei ymmärtänyt mistä puhuttiin. Se oli välillä jopa ahdistavaa. Olin aina luottanut isäni neuvoihin ja päätöksiin, nyt niitä piti kyseenalaistaa. Se sai minut häpeämään. Minne katosi se ajatteleva mies, joka hän oikeasti oli? Se, joka haastoi kiivaaseen keskusteluun? Luopuminen hänestä oli kivuliasta, melkein mahdotonta. Jäljellähän oli nyt selvästi vain kuori.

Isän luonteeseen hiipi myös outo aggressiivisuus. Hän saattoi haukkua pataluhaksi kenet tahansa, milloin tahansa. Saimme osamme siitä. Aluksi aina puolustauduin, mutta pian opin, ettei siitä seuraa mitään hyvää.

Alzheimerin pitkä vierailuIsälle järkyttävin katastrofi koitti, kun hän menetti rakkaan ajokorttinsa. Hän ymmärsi asian, mutta ei tietenkään kovin pitkään muistanut sitä. Alkoi jatkuva autonavainten piilottelu. Varsinkin äiti sai tuntea nahoissaan monet rähjäykset, kun isä yritti kähveltää autonavaimet ja lähteä vähän ajelulle. Hän rakasti autoja.

Kun isä oli sairastanut jo vuosia, huomasimme, että hän viihtyi parhaiten ulkotöissä haravan tai lapion kanssa. Hän saattoi haravoida omakotitalonsa pihanurmikkoa tunteja, vaikka mitään haravoitavaa ei olisi enää ollut. Talvella heilui vuorostaan lumilapio. Se ei ollut ihan huoletonta hommaa, sillä isä otti tavakseen kapuilla katolle viskomaan lunta alas. Monesti alas lensi myös lapio, onneksi ei kertaakaan isä. Mutta tällöin valvonnan tarve lisääntyi jo oleellisesti.

Raskas huoli

Omaishoitaja on työssä yöt päivät ja äitini antautui tehtävälleen täysin. Siinä häntä tukivat myös monet rakkaat ystävät, mutta lopulta isän touhut alkoivat käymään liian työläiksi. Hän teki yhtä sun toista aivan älytöntä normaalijärjellä mitattuna. Ja ainainen ärsyttävä tavaroiden etsintä, isän etsintä, siivoaminen, ruoanlaitto ja vahtiminen yöllä, ettei isä vain lähde ulko-ovesta omille teilleen, alkoivat vaatia veronsa äidistäni. Hän väsyi ja hänen fysiikkansa alkoi pettää.

Otin töistä virkavapaata ja yritin olla avuksi. Se oli kuitenkin hankalaa, koska isäni ei selvästi enää kunnolla muistanut minua ja sain osakseni muukalaisvihaa. Välillä se jopa pelotti. Sekin pelotti, kun kerran vahtivuorollani isä otti huomaamattani pihasta pyörän ja ajoi isolle tielle. Yritin juosta perässä, mutta mahdotontahan se oli. Tärisin huolesta. Onneksi enoni oli tullut isää tiellä vastaan juuri oikeaan aikaan ja sai hänet kääntymään takaisin. Sätin itseäni pitkään. Olin huono isävahti.

Välillä isä oli myös muutamia päiviä hoidossa palvelutalossa, jotta äiti saisi hengähtää. Huoli ei kuitenkaan hoitopäivienkään aikana hellittänyt. Isä oli yhä hyväkuntoinen ja aktiivinen, eikä halunnut jäädä aitojen ja lukkojen taakse. Kerran hän livahti hoitokodin ulko-ovesta kenenkään huomaamatta ja katosi. Häntä etsittiin sukulaisten ja vapaapalokuntalaisten voimin läpi koko alkukeväisen kylmän yön. Lopulta poliisi löysi hänet kello seitsemän aamulla hortoilemasta keskeltä Länsiväylää. Hän oli janoinen ja hieman kylmettynyt, mutta muuten kunnossa. Episodista toipuminen vei meiltä hyvin pitkään, isä unohti sen nopeasti.

Kuusi vuotta sitten omaishoito kävi lopulta täysin mahdottomaksi. Olimme superonnekkaita, isälle löytyi aika nopeasti paikka palvelukodista. Hän muutti Mäntyrantaan heti joulun jälkeen.

Uusi alku oli hankala meille kaikille. Äidin, siskon ja minun harteilla painoi ääneen sanomaton syyllisyydentunto.

Aluksi olimme kaikki ihan ulalla uusista ympyröistä, mutta vähitellen rutiinit löytyivät. Kävimme tervehtimässä isää useita kertoja viikossa. Teimme ulkoilulenkkejä ja pelasimme pelejä. Isä ei silti kotiutunut nopeasti, vaan oli aika vaikea hoidettava. Tai siltä se ainakin tuntui. Kun isä sai huonekaverin, hän lopulta rauhoittui. Elämä soljui hitaasti eteenpäin.

Isäni sinnikäs ja pitkä kamppailu Alzheimerin kanssa tuli päätökseen viime kuussa. Ehdimme kaikki hyvästellä hänet sängyn vierellä, ennen kuin hän lähti. Kaipaan häntä äärettömästi.

Luulin, että isä jää mieleeni lähinnä Alzheimer-potilaana, koska tämä tauti muuttaa ihmisen niin perusteellisesti. Ihmismieli on kuitenkin erikoinen. Nyt kun isän kuolemasta on muutamia viikkoja, muistoissani esiintyy jo vahvimmin se henkilö, joka hän oli ennen sairauttaan.

Olen oppinut Alzheimerilta paljon – inhimillisyydestä, huolehtimisesta, välittämisestä, läheisyydestä, ystävyydestä, rakkaudesta, tunteista. Se on myös muovannut minusta, äidistäni ja siskostani hyvin läheisen kolmikon. Varmasti läheisemmän, kuin ikinä olisimme, ilman tätä ravistelevaa kokemusta.

Lopuksi

Merkittävin muisto isästäni on läsnä jokapäiväisessä työssämme PienessäKylässä. Isä oli sotalapsena töissä ruotsalaisella maatilalla ja se oli erikoista hommaa paljasjalkaiselle helsinkiläislapselle. Vaikka työ ja kokemukset Ruotsissa olivat rankkoja, hän selvästi rakastui maanviljelyyn ja maatilaeläimiin. Ilman rohkeaa isääni meillä ei nyt olisi näitä maita, jolla voimme siskoni kanssa viljellä PienenKylän ihania luomuvihanneksia.

Alzheimerin pitkä vierailuMaanviljelystyön ohella olen myös oppinut, että muistisairaille piha- ja puutarhatyöt ovat erittäin mieluisia ja tärkeitä. Ne rauhoittavat mieltä ja tuovat ilontunteita, sekä parantavat yöunen laatua. Isäni oli tästä äärimmäisen hyvä esimerkki haravoineen ja lapioineen.

Isäni nautti mahdottomasti myös siskoni Snupi-koiran vierailuista. Snupi, ja myöhemmin äidin koira Mimmi, saivat hänet aina hoivaamaan ja hymyilemään.

Hollantilaiset ovat tutkineet paljon maatyön ja eläinten vaikutusta muistisairaan mieleen ja elämään. Ne ovat suuret. Hollantiin on perustettu jo useita muistisairaiden hoitotiloja, koska maatyön tuomat hyödyt ovat niin kiistattomat. Unelmoinkin jo, että myös PieniKylä pystyisi pian tarjoamaan muistisairaille tällaista apua.

Mari Salmela

pienikyläläinen