Köyhällä ei ole varaa valita

Ennen joulua ruoka-apu nousi kuumaksi aiheeksi ja se ylitti uutiskynnyksen useissa eri medioissa. Lehdistä saattoi lukea, ettei hallitukselta tipu ruoka-apujärjestöille tukea. Lueskelin kirjoituksia huolissani.  Ei hätää, en aio tässä mennä poliittiseen paapatukseen tai mihinkään yksityiskohtiin asian tiimoilta. Haluan vain kertoa omakohtaisen tarinan meidän leipäjonokokemuksestamme.

Briljantti idea

Ruoka-apu Viime kesän lopulla istuimme Melinan kanssa illallispöydässä erään pitkän linjan viljelijätuttumme kanssa. Heidän tilallaan viljellään muun muassa yrttejä sellaisella volyymillä, että niitä saa monien isojenkin kauppojen hyllyiltä. Niitä jää kuulemma toisinaan myös jonkin verran yli. Tämä viljelijä ei kuitenkaan halua heittää ruokaa pois, vaan hän on alkanut itse toimittaa niitä Myllypuron elintarvikejakeluun nälkäisille jaettavaksi.

“Mikä briljantti idea”, minä kehuin.

Kuultuamme asiasta vielä hieman lisää, Melina ja minä katsoimme hetken toisiamme ja ilman sen suurempia palaverejä päätimme, että myös PienenKylän pellolta riittää kyllä jotain vietävää ruoka-apuun, vaikka meillä ei sinällään mitään ylijäämävarastoa tai mitään ylijäämääkään ole. Yhteisön hyvinvointi kuuluu kuitenkin merkittävästi biodynaamisen viljelyn eetokseen. Me tunsimme selvästi myös tarvetta osallistua tähän.

Myllypurolainen herätys

Ruoka toimitetaan Myllypuron elintarvikejakeluun pääsääntöisesti aikaisin aamulla tiistaisin ja torstaisin. Eräänä syyskuisena maanantai-iltana me kaikki tilan peltoahkeroijat kokoonnuimme, marssimme pensaspavuille ja keräsimme niitä kolme isoa säkillistä seuraavaksi aamuksi ruoka-apuun toimitettavaksi. Olimme tyytyväisiä. Määrä näytti hyvältä.

Aamutuimaan tiistaina huristimme Melinan kanssa sitten Myllypuroa kohti aivan karmeassa kaatosateessa. Lähestyessämme Liikuntamyllyn rakennuskompleksia Ruoka-apuhämmästelimme, että mitäs täällä jonotetaan jo ennen seitsemää aamulla? Ja tässä säässä. Jonoa nimittäin riitti varmasti monta sataa metriä ja siellä seisoi peräjälkeen pääasiassa vanhuksia, nuoria äitejä lastenvaunujen kanssa, ehkä muutama maahanmuuttaja. Kaikki ihan tavallisen näköisiä ihmisiä.

Kurvasimme elintarvikejakelun pihaan ja nostimme auton takakontista kolme säkkiä papuja varaston lattialle. Meitä vastaan tullut rouva oli niistä hyvin iloinen.

“Me saamme tänne aika vähän vihanneksia. Nämä menevät kyllä heti”, rouva uskoi.

Kysyimme häneltä mikä ihme tapahtuma naapurustossa on, kun tuolla tien vieressä jonottaa niin paljon väkeä? Hän vastasi, että ruokajakelu alkaa kahdeksalta. Hakijat tulevat lähettyville jonoon hyvin aikaisin, koska jaettava ruoka hupenee niin nopeasti.

Minua alkoi pyörryttää. Jonossa seisoi vanhuksia ja pieniä lapsia – kaatosateessa.

Ystävällinen ruoka-avun rouva kertoi meille paljon ja avoimesti heidän toiminnastaan ja näytti paikkoja. Hän oli hyvin huolissaan. Ruoka-avun tarvitsijoiden määrä ei hänen mielestään tunnu kokonaisuutena vähenevän. Päivässä heitä voi tulla paikalle joskus jopa 600 – 700. Tekijöitäkin on tarpeeseen nähden aika vähän. Lisäksi ruokajakeluiden toiminta vaikeutuu koko ajan esimerkiksi siksi, että naapurustot eivät halua mitään tällaisia jonoja talojensa lähelle.

Ruoka-apuTajusimme nopeasti kuinka naiveja olimme asian suhteen olleet. Ja kolme säkkiä pensaspapujamme oli reilusti pienempi määrä kuin pisara meressä tässä showssa. Mutta rouva vakuutti toisin.

“Vihannekset ovat aina enemmän kuin tervetulleita.”

Kyyneleitä nieleskellen ja tyrmistyneinä ajoimme pois.

“Mikä tässä maassa oikein on vikana?”, pyöri mielessäni.

Kotimatkalla yhteistuumin päätimme, että joka ikinen ylimääräinen pensaspapu, joka PienenKylän pellolta tällä kaudella vielä irtoaa, kerätään ja viedään elintarvikejakeluun.

Niin myös teimme. Ehdimme toimittaa vielä kolmena viikkona jonkin verran papuja heille. Sitten pensaspapukausi oli paketissa. Viimeiset papuset, joita ruokajakeluun toimitimme eivät todellakaan olleet mitään ykköslaatua, mutta ne otettiin ilolla vastaan yhtäkaikki.

“Hei, ei köyhällä ole varaa valita”, ruoka-avun rouva huikkasi meille lopuksi.

 

Mari Salmela

peltotyöntekijä