Meillä suomalaisilla on erikoinen ominaisuus. Vaikka moni meistä allekirjoittaa sanonnan Oma maa mansikka muu maa mustikka, siitä huolimatta mollaamme usein omaamme. Olemme jatkuvasti maailman kärkeä koulutuksessa, turvallisuudessa ja sananvapaudessa. Korruptiomme on mitätöntä ja luotamme toisiimme enemmän kuin missään muualla. Silti mikään maailman tutkimus tai kysely ei saa meitä uskomaan, että elämme monessa mielessä paratiisissa.
Muu maailma sen sijaan tuntuu ihailevan lukemattomia suomalaisuuden helmiä. Koulujärjestelmäämme käydään ihmettelemässä kaukaakin, vaikka samalla hallituksemme uurastaa pitkää päivää sen romuttamiseksi. Tätä kirjoittaessa tuore uutinen kertoo, että Lonely Planet on listannut Suomen maailman kymmenen parhaimman matkailukohteen joukkoon – ainoana eurooppalaisena kohteena. Odotankin jo ensimmäisten narisijoiden tyrmäävän arvion ja luettelevan kymmeniä syitä miksi listasijoitus on väärä.
On kuvaavaa, että moni urbaani suomalainen on piipahtanut Berliinissä useita kertoja, muttei koskaan Hossan kansallispuistossa tai edes Nuuksiossa. Monille nigiri on tutumpi kuin perisuomalainen rantakala. Oman halveksinta näkyy monissa asioissa. Ruokatrendit ovat tästä hyvä esimerkki. Italialainen oliiviöljy on muka fiinimpää kaikessa ruoanvalmistuksessa, vaikka kotimaan pelloilta tuotetaan maailmanluokan rypsiöljyä. Alkukesästä kaupunki on täynnä tuontiparsaviikkoja viettäviä ravintoloita samalla kun kotimaiselle uudelle perunalle ei yksikään ravintoloitsija uhraa ajatustakaan. Kaduilla reppujen sivutaskuissa pullottaa evianit, vaikka Helsingin hanavesi pesee pulloveden mennen tullen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Kaikki eivät hae onneksi trendejään kaukomailta. Maamme eturivin kokit ovat jo pitkään osoittaneet kiinnostusta muuhunkin kuin Toscanan makarooneihin. Helsingissä on avattu ravintola, joka kunnioittaa suomalaisia perinnetaitoja. Sen perustajat ovat vaivautuneet maakuntiin ja hakeneet nöyrin mielin oppia syrjäkylien mummoilta. He uskovat suomalaisen keittiön rikkaaseen perintöön ja käsityötaitoon.
Suomalaista ruokaa on aina arvosteltu ikävän näköiseksi ja usein syystä. On totta, että huippuluokan kotimaisten herkkujen kuten maksalaatikon tai karjalanpaistin värimaailma on kuin marraskuisesta peltomaisemasta. Ruokien makua se ei kuitenkaan pilaa. On vain tosiasia, ettei meillä ei ole ollut takavuosina varaa esteettiseen keikarointiin. Me suomalaiset olemme laskeutuneet puusta huomattavasti myöhemmin kuin toscanalaiset serkkumme. Kun Valtiberinan laakson giovanni jo pohti valkoviininsä makuvivahteita ystäviensä kanssa, suo kuokka ja Jussi palelivat yksin hallaisilla takamailla. Jussi vieläpä perheineen, jatkuvassa nälässä. Ruoka oli hengissä pysymistä, eikä se talon ainoa kirja ollut ruokaresepteille. On selvää, että tässä kylmässä pohjolassa ruokakulttuurimme on kovin erilainen etelän auringossa kylpevään nähden. Silti maksalaatikkomme voisi aivan hyvin olla tuleva maailmanherkku. Tarvitaan vain intohimoisia ja luovia finnjäveleitä loihtimaan sille myös näyttävä esillepano.
Vahvuuksiin kannattaa aina satsata. Meillä on Pohjoinen valo, joka tekee ravintomme aromit voimakkaammiksi kuin missään muualla. En ole koskaan saanut niin herkullisia marjoja tai yrttejä kuin Suomessa. Pellosta vastanostettujen perunoiden vertaista ei saa missään. Ja nuo aikaisemmin mainitut parsat. Niistäkin luin huiman tarinan pohjoisesta. Tornionjokilaaksossa muuan brittilähtöinen mies suomalaisvaimoineen on onnistut kasvattamaan parsoja, joiden sokeripitoisuus voittaa mennen tullen tuontiparsan arvot. Luonnollisesti parsat viedään käsistä pohjoisen ravintoloihin.
Globalisaatiokotkotuksien sijaan suomalaisten kannattaisi suhtautua vakavasti lähiruoantuotantoon. Kaikki maailman merkit viittaavat siihen, että ihmiskunnan olisi syytä monen muun järjettömyyden lisäksi vähentää myös turhaa tavaran rahtaamista. Tässä lokaali näkökulma ravinnontuotannossa nousee arvoonsa. Väitän, että lähivuosina tullaan ymmärtämään, ettei kaikkia suomalaisia kannata pakottaa tänne etelän ostohelvetteihin. Tulevina vuosina tarvitsemme ihmisiä, joilla on yhä läheinen suhde maahan ja siihen, miten se saadaan tuottamaan hyvinvointia. Ykköset ja nollat voivat nostaa elintasoamme mutta niitä emme voi koskaan syödä – eikä niistä ole edes lannoitteeksi.
Lasse Rantanen
graafikko, kirjailija ja ajattelija