Joulu on tulossa ja sitä myöten siivousinto on monella päällä. Nyt onkin oikea aika miettiä, mitä tehdä nurkissa lojuville ylimääräisille tavaroille. Eettinen kuluttajamme Heidi Nordman teki kesän ja syksyn aikana muutamankin suursiivouksen, joissa tavaraa karsittiin urakalla.
“Tavaroiden karsimisen suurin ongelma on siis ehdottomasti niistä eroon pääseminen”, Nordman varoittaa.
Luin viime keväänä kirjojen bestseller-listoilla jo pitkään keikkuneen Marie Kondon kirjoittaman KonMari Siivouksen elämänmullistava taika -kirjan. Maailmalla sitä on myyty miljoonia kappaleita ja Suomessakin sen vastaanotto on ollut lämmin. Olin aiheesta innostunut ja liityin somessa myös seuraamaan 28 tuhannen jäsenen KonMari Suomi Facebook-ryhmää.
Omaan makuuni kirja oli hieman hurmoksellinen – kaikkine sukkien lomineen ja tavaroille jutteluineen, mutta idea taustalla on mielestäni ihan hyvä. Ensin konkretisoidaan tavaroiden määrä keräämällä kaikki yhteen kasaan. Sitten käydään tavarat läpi ja valitaan säilytettäväksi vain ne, jotka tuottavat iloa tai hyötyä riittävästi. Loput heitetään roskikseen. Roskikseen? Siis tätä riviä lukiessa pulssi kiihtyi. Kirjan lukeminen meinasi miltei jäädä.
FB-ryhmää seuratessani huomasin, että ihmiset jakautuivat kolmeen eri kategoriaan tämän hävittämisasian kanssa. Ensimmäisen ryhmän tyyppi antaa tavaransa eteenpäin. Toisen ryhmän tyyppi myy, kierrättää, lahjoittaa ja jatkojalostaa tavaroita mahdollisimman pitkälle. Kolmannen ryhmän tyyppi kierrättää sen mitä helposti on kierrätettävissä ja heittää loput roskikseen, tai vie roskalaatikkon vaikka kaikki. Huomasin punnitsevani vaihtoehtoja. Viimeinen vaihtoehdoista ei puhutellut minua yhtään.
Olen tänä vuonna joutunut miettimään suhdettani tavaraan jopa syvällisesti. Olen ollut mukana huutokauppa- ja kierrätyspäivätapahtumien järjestelyissä, olen muuttanut ja lisäksi isänäitini menehtyi. Tavaraa on siis liikkunut silmieni edessä lähes virtana.
Muuttomme ohessa tein taivastellen inventaariota kaikesta siitä tavarapaljoudesta, jonka asuntomme oli kahdeksan vuoden aikana nielaissut. Tajusin, että huonekaluista vain yksi kaappi ja yksi puulaatikko olivat olleet mukana edellisessä muutossa. Kaikki muut huonekalut olivat kertyneet kämppään sen jälkeen.
En osta uusia huonekaluja, koska näen ettei nykypäivän huonekaluja ole tehty kestämään, tai sitten ne ovat aivan kohtuuttoman hintaisia. Asuntomme sisustus on siis ollut keräilyerä muiden hylkäämiä huonekaluja. Minä vieläpä muistan mistä jokainen huonekalu on tullut. TV-taso pikkuveljeltä, vaatekaappi naapurin rouvan ystävän pihakirppikseltä, työpöytä äidin vanhasta toimistosta, keittiönpöytä mieheni siskolta, nojatuoli mieheni vanhemmilta, sohvan virkaa toimittaneet runkopatjasängyt Facebookin lahjoitetaan palstalta, lista jatkuu loputtomiin. Kaikki ovat olleet oivia ja käyttökelpoisia mööpeleitä, mutta lopulta herää kuitenkin kysymys, kuka oikein teki huonon valinnan? Ostaja hankkiessaan huonekalut aikanaan uusina vai minä tarjotessani tavaroille kierrätyskodin? Jouduin nimittäin tekemään kovasti työtä tavaroista eroon pääsemiseksi muuttaessamme. Se projekti vaikutti melkein huonolta hevoskaupalta; hankit halvalla ja maksat triplaten päästäksesi eroon.
Kaiken kukkuraksi jouduin mummoni kuoleman johdosta pähkäilemään, onko perillinen velvoitettu säilyttämään mummon omin käsin tekemän ryijyn ihan vain siitä syystä, että se on itse tehty? Tai koska perinteitä on hyvä vaalia? Kiitos ehkä KonMari-kirjan avun, minä en mielestäni ole sellaiseen velvoitettu, vaikka suku painostaisikin. Minä en todellakaan tarvitse tavaraa muistaakseni jonkun ihmisen.
Tavaroiden karsimisen suurin ongelma on siis ehdottomasti niistä eroon pääseminen. Mitä tehdä tavaroille, jotka ovat vielä ihan käyttökelpoisia, mutta joissa ehkä näkyy jo eletyt vuosikymmenet. Omatuntoni ei suostu toimittamaan sellaisia tavaroita suoraan kaatopaikalle, koska jos ne ovat ehjiä, niillä voi olla vielä käyttöä.
Eräs viisas huomautti minulle, että roskalaatikkoon vaan, jätteenkäsittelyssä ne kaikki poltetaan ja energia kerätään talteen ja kierrätys on sitten toiminut. Pienen selvitystyön jälkeen opin, että tämä ketju ei toimi aukottomasti. Meidän alueeltamme ei nimittäin toimiteta roskia jätteenpolttolaitokselle.
Jos vertaan itseäni kirjoituksen alun FB-hävittäjäkategorioihin, olen ehkä kakkosryhmää. Päädyin lopulta viemään tavaraa Sorttiin, lahjoittamaan Idänapuun ja paikallisiin kerhoihin, toimittamaan vaatetta vaatekeräyksiin tai antamaan FB:ssä ensimmäiselle haluavalle.
Kaiken tämän tavararuljanssin seurauksena näen myös, että KonMari on oikeilla jäljillä. Meillä kaikilla totisesti on liikaa tavaraa nurkissamme. Kuriositeettina on pakko kuitenkin mainita, että mummoni asunnossa koin pienen herätyksen. Epäilen nimittäin, että siellä oli jopa vähemmän tavaraa kuin meillä kotona. “Sota-ajan lapset keräävät” -sanonta ei todellakaan enää sopinut.
Vaikka tavaran hävittäminen on nyt muodikasta, pitää se tehdä järjellä ja ympäristöystävällisesti. Eettinen kuluttaja miettii ostamiensa tavaroiden tarvetta ja käyttöikää, ja niin KonMarikin suosittaa.
Näin jouluna, on hyvä pohtia tarvitseeko joululahjojen aina olla jotain materiaalista. Olisko hyvä antaa toiselle vain aikaa? Minä ja pikkuveljeni päätimme jo aikaa sitten, että emme joulustressipäissämme etsi toisillemme lahjoja, vaan käymme jossain vaiheessa vuotta yhdessä kahvilla jossain ihanassa paikassa. Tällä tavalla teemme jotain yhdessä edes kerran vuodessa.
Tietysti asiaa voi katsoa sellaisestakin vinkkelistä, että hankkii läheisilleen jotain muuta merkityksellistä, kuten lähiruokaa, pientyöpajan käsitöitä tai muita lähialueen palveluita, joilla tuetaan ja autetaan omaa lähiympäristöä. Sellaisilla hankinnoillahan koko yhteiskunta voi paremmin.
Heidi Nordman
Eettinen kuluttaja, vaikuttaja