Olen ollut tekemisissä Pohjois-Espoon Takkulan alueen kanssa kohta 80 vuotta. Minä synnyin Takkulaan. Olen siis ihan itse todistanut monet kylän vaiheet. Aina välillä on menty askel eteenpäin, tai sitten pari taakse.
Pohjois-Espoo ei kuulu jättimäisen Espoon kaupungin sydänaluesiin, vaan itseasiassa täysin päinvastoin. Tämä on se kauimmainen kolkka, jonne kehitys tulee aina hieman jälkijunassa. Se voi olla meille takkulalaisille toisaalta pieni onni. Vaikka tiiviin asutuksen raja lähenee Takkulaa kovaa vauhtia, on kylämme yhä maaseutua ja täällä myös viljellään maata. Siitä minä pidän.
PieniKylä Oy viljelee meidän tilamme peltoalasta tänä päivänä viittä hehtaaria. Seuraan nuoren viljelijäpolven toimintaa hymyillen. Se on jo niin usein tuonut mieleeni menneet vuodet – oman lapsuuteni, jonka vietin veljieni kanssa näillä samoilla pelloilla.
Isäni kuoli kun olin varsin nuori, muistan siis lähinnä äitini tilan vetovastuullisena. Hän johti hyvin määrätietoisesti. Äitini oli sukuni ensimäinen ylioppilas, ja se oli arvostettu asia, mutta maatalouden hän oppi omin käsin tekemällä. Kaikkea kokeiltiin ja katsottiin toimiiko. Ehkä esimerkiksi se 300 omenapuun istuttaminen puutarhaan meni vähän överiksi. Varsinkin kun myyrät jyystivät niistä yli puolet seuraavan talven aikana. Lapsuuden muistoissani äitini oli vahva nainen ja pidetty pomo. Lisäksi hän oli myös hyvä äiti. Paras minulle.
Varhaisin peltomuistoni on erikoinen. Olin vasta kolmevuotias, kun minulle uskottiin hevoskuormallinen viljaa vietäväksi puintiin. Matkaa oli ehkä kilometrin verran. Ohjastin rauhallisesti kilttiä heppaa, joka varmasti osasi tien perille ohjastamattakin. Lopulta se ja minä pääsimme kunnialla perille ja siitä asti olen ollut ihan hevoshullu.
Ali-Takkulan maatilalla tehtiin varhaislapsuudessani kaikki hevos- ja miesvoimin. Traktorit, joita nyt on joka maatilalla jo monta kappaletta, olivat tuolloin vielä täyttä utopiaa. Ali-Takkulan tilalle ensimmäinen traktori tuli 50-luvun alussa. Peltotöissä tahti oli siis verkkaisempi kuin nykypäivänä. Sää oli kaiken herra, ja niinhän se on nykyäänkin.
Kun sää suosi, maatilaelämä oli hyvin hektistä. Joko muokattiin peltoa kiireisesti, istutettiin, hoidettiin tai kerättiin satoa. En muista, että olisimme lapsena olleet kuitenkaan aikuisten jaloissa riesana, vaan meillä kakaroilla oli omat tehtävämme. Myöhemminkin, kun kävin jo koulua Helsingissä, tulin syksyllä aina perunannostolomalle tai keväällä viikonloppuisin häärättiin pellolla hevosen ja jyrän kanssa. Ja se oli kyllä totista työtä, ei lomaa.
Ruoka-ajat rytmittivät kaikkea tekemistä. Aamulla ahmittiin puurot kotona, sitten kello 10 aamupäivällä ryystettiin kahvia ja maistettiin pullaa, lounas oli kello 12, lisää kahvia oli tarjolla kello 15 ja iltaruuan kaikki söivät sitten taas kotonaan kuuden jälkeen.
Takkulan alueella on viljelty maata aina 1500-luvulta asti. Karttoihin on merkitty Yli- ja Ali-Takkulan rajalle nykyään muinaismuistopaikka, jossa sijaitsi joskus alueen ensimmäisiä taloja.
Suuren hopeaveron vuonna 1571 alue oli vieläpä Espoon vauraimpia ja Takkulan tilalla oli silloin kaksi hevosta, 11 lehmää, kuusi lammasta ja kaksi possua. Eläimet ovat siis olleet kuvassa pitkään. Lapsena minäkin hoidin tilalla hevosten lisäksi ainakin lehmiä, possuja ja kanoja. Kaikki tietävät, että eläinten kanssa menee aikaa. Karjakkomme aamu alkoi kuudelta aamulla 12 lehmän lypsyllä, mutta sitten 50-luvulla meillä oli jo jonkinlainen lypsykone, joka kyllä helpotti lehmien hoitoa merkittävästi.
Meille oli aina pieni tapahtuma se, kun lähialueen asukkaat tulivat hakemaan tinkimaitoaan (yksityiskäyttöön tilattua maitoa) aamupäivän aikana.
Peltotöiden lisäksi tilan väkeä työllistivät metsätyöt. Jos peltotyöt veivät ajan kesällä, oltiin tukkimetsällä yleensä talvella. Oksahommien lisäksi, minä ohjastin sielläkin usein hevosta, kun puita raahattiin metsästä pois.
Tilamme oli omavarinen. Viljelimme ainakin ruista, kauraa, ohraa, hernettä ja perunaa. Lisäksi oli oma kasvimaa, paljon erillaisia marjoja ja omenia. Ja tietysti myös metsä tarjosi paljon kaikenlaista kerättävää ja säilöttävää. Myimme osan sadosta, mutta sotien jälkeen oli hyvin tärkeää olla omavarainen.
Silloin takavuosina ei tarvinnut miettiä minkälaisen käsittelyn siemen oli saanut, tai miten sitä oli jalostettu tai miten satoa lannoitettu. Muistan, että meillä peltoa hoidettiin ajamalla navetan ja tallin lannat syksyllä isoiksi pattereiksi pellolle. Keväällä ne sitten levitettiin peltoon. Kaikki mitä tehtiin oli luomua.
Nykyajan luonnonmukainen-käsitteen ymmärtäminen on vienyt minulta aikaa. Se astui ajatuksiini alle kymmenen vuotta sitten, enkä sitä ennen tosiaankaan ymmärtänyt, ettei kaikki ruoka jota ostamme ja syömme, ole luonnonmukaisesti kasvatettua. Olen oppinut, että jo siemeniä käsitellään, pelloille levitetään paljon torjunta-aineita, raskaat koneet raiskaavat maata ja sadonkorjuun jälkeen kaikkea käsitellään vaikka millä ihmeaineilla.
Siksi seuraan erityisen tyytyväisenä meidän viidenhehtaarin pellon viljelytöitä taas tänä keväänä. Olen ylitsevuotavan iloinen siitä, että aluetta hoidetaan sellaisen biodynaamisen tavan mukaan ja ikiaikaisin keinoin. Pellon nurkassa nökköttää komposti, lampaat määkivät taloni nurkalla ja joka päivä on tarjolla tuoreita munia.
PienenKylän viljelyhanke on selvästi saanut minuun potkua. Ali-Takkulan tilan pellot laitettiin 60-luvulla vuokraviljelyyn perhetilanteiden muutoksen vuoksi ja siinä ne ovat pysyneet ihan tähän asti. Vuokraviljelijämme on todella ammattitaitoinen ja mukava, mutta toisaalta on myös hienoa nähdä omaa väkeä pöhisemässä pellollamme. Autan heitä osaltani minkä voin ja niin pitkään kuin voin. Kesällä teen esimerkiksi usein lounasta heille. Taloni täyttyy silloin puheensorinasta, ja mullasta.
Välillä lounaskeskustelut kyllä naurattavat minua. Kuten aikoinaan äidilläni, tälläkin väellä on mottona: “kokeillaan ja katsotaan toimiiko”.
Kaikki ei aina kuullosta järkevältä, joten joskus annan neuvon tai pari. Toisinaan minua kuunnellaan, toisinaan ei. Mutta sillä ei ole mitään väliä. Sillä taas on, että ilman tätä hanketta ja näitä ihmisiä minäkin voisin pian olla yksi niistä apaattisista ja yksinäisistä ikäihmisistä palvelukodissa, joista iltapäivälehdet niin paljon kirjoittavat.
Näissä muistelotunnelmissa toivotan kaikille iloista ja keväistä äitienpäivää!
Riitta Salmela
maanomistaja, Takkulan nonna