PienenKylän toinen satokausi alkaa olla valmis. Minulla on ollut ilo olla mukana työtiimissä molemmilla satokausilla. Kaudet ovat olleet hyvin erilaiset, mutta yksi asia on käynyt selväksi. Maanviljelijä taiteilee oppimiskäyrällä ihan koko ajan.
Lähdimme PienenKylän ensimmäiseen kauteen viime vuonna ylitäynnä intoa ja hyvää tahtoa. Luotimme kaikkiin ja kaikkeen, sen vuoksi teimme myös kaikki ne erheet mitä, teknologiatermein ilmaistuna, startup-yrittäjä, sekä uusin voimin aloittava maatila voi tehdä. Maailmankaikkeus takoi meille chilijauhetuilla nyrkkeilyhanskoilla oppia takaraivoon asti. Sitä tuli niin viljelystä, sääoloista kuin ihmisistä. Kaudesta selvittiin lopulta mustelmilla.
Oi, minkä määrän mokia teimmekään. Nyt asian ajatteleminen jopa jo hieman hymyilyttää. Omaa oloa helpoitti viime syksynä ainakin se, kun eräs hyvin kokenut viljelijä nauroi meille.
“Ei maanviljelijällä ole sellaista kautta, etteikö sitä tekisi kasaa isoja virheitä. Eikä ne edes ole mitään virheitä, vaan oppimista.”
Pellon antimet maistuivat kuitenkin oikein hyvältä ja olivat hyvälaatuisia. Tulos valoi uskoa tulevaan.
Viime talvena maanviljelijän ohjat ottivat käteensä tilalla asuvat Kati ja Keny Suvanto. Heille luonnonmukainen viljely on tuttua jo 90-luvun alusta, jolloin he muuttivat Vihdissä sijainneen tilansa luomulle. Lopulta uuvuttava luomubyrokratia sai heidät kuitenkin heittämään siellä hanskat tiskiin ja jatkamaan muissa hommissa. Palo viljelytyöhön jäi silti sopivasti kytemään.
Viime keväänä puhisimme kaikki taas intoa. Oli vaikeaa olla ryntäämättä pellolle liian varhain. Tiimihenki, yhdessä tekeminen, huumori, tarkka organisoituminen, päivittäiset palaverit, vastuualueidenjako, mahtavien vapaaehtoisten ja hienojen asiakkaiden tuki toimivat voimaannuttavina taustavoimina. Huomasimme pian, että pikkuruinen viiden hengen vakiporukkamme hoitaa tätä länttiä maata yllättävänkin tehokkaasti. Lisäksi alkukesän lämpö helli meitä ja tilasta tuli vieläpä tunnelmaltaan oikea maatila, kun kuusi lammasta ja 15 kanaa, sekä yksi kukko muuttivat paikalle. Hieman myöhemmin metsän laitaan saapui myös kaksi mehiläispesää. Lisäksi myös viisi ankkaa kaakatti pihalla. Asiat olivat paremmin kuin hyvin.
Sitten kesäkuun puolivälissä alkoi se loputon sadeputki, joka harmaannutti myös monien suomalaisten kesälomat. Erittäin aggressiivinen ilmastonmuutostyyppinen sade hakkasi peltoa juhannuksena niin kovaa, että sinne syntyi syviä railoja. Silloin hyvästelimme myös suurimman osan kaaleistamme ja salaateistamme, sadevesi huuhtoi ne mukanaan. Kun puolet perunamaasta muuttui järveksi, puntaroimme sarkastisesti mahdollisuuksia riisinviljelyyn. Kaiken kukkuraksi uuden kasvihuoneen rakentaminen viivästyi pahasti.
Saimme siis tänäkin vuonna mieleenpainuvaa kurssitusta viljelyn saloista. Nyt pääaiheena oli selvästi rankkasade. Kaiken kokemamme jälkeen odotimme heikkoa satoa.
Mutta luomupelto on niin ihmeellisen sinnikäs. Suojakasvit, joita niin moni kutsuu markkinamiehen keksimän termin mukaan rikkakasviksi, tekivät tehtäväänsä ja suojelivat satoa minkä pystyivät. Veden viemiä kaaleja lukuunottamatta, satoa tuli jopa runsaasti, vaikka aika myöhässä. Kauden ykkösjuttu oli ehdottomasti pensaspapu. Olemme kaikista antimista iloisia ja kiitollisia.
PienenKylän vihanneksia on molempina toimintakausina myyty oman CSA-satokumppanuusohjelman kautta. Kumppanin viikkokassista löytyy aina ajankohdan vihannesatoa. Kuten sanottu, asiakkaamme ovat olleet upeita ja he ovat sisäistäneet sen, että me vasta opettelemme tätä hommaa. Tämän vuoden 15 perheen kumppanuusjoukko on ollut juuri sopivan kokoinen, sillä isommalle määrälle eivät resursimme vielä taipuisikaan. Keväällä iloitsimme erityisesti siitä, että moni edellisvuoden satokumppani jatkoi mukana.
Ja kumppaneillamme on väliä. He antavat meille usein palautetta, joka auttaa kehittymään ja oppimaan. Välillä olemme kuulleet heiltä myös yskähdyksiä, kun kassin sisältö on hämmästyttänyt. “Mikä papu tämä on? Onko mangoldi salaatti? Mitä minä tästä kaikesta oikein teen?”
Toivomme, että satokumppanuus on tänäkin kesänä laajentanut monen perheen vihannestuntemusta ja monipuolistanut kasvistarjontaa arjen ruokapöydässä – sekä antanut myös sisäpiirin infoa viljelijän arjesta.
Puhdas luomuruoka kiinnostaa ihmisiä. Avoimien ovien päivänämme elokuussa vieraita kävi lähemmäs sata vain kolmen tunnin ajalla. Jaoimme jälleen yli-innokkaina tietoa viljelyfilosofiastamme. Mehän emme siis käytä pellollamme edes niitä torjunta-aineita, joita luomutuotannossa saisi käyttää. Nojaudumme biodynaamisen tavan mukaiseen viljelyyn ja sen ohjeistukseen näissä asioissa. Tämä viljelymuoto on siis se, joka ottaa huomioon myös ne kosmiset voimat, jotka niin monia tuntuu tänä päivänä arveluttavan. Tiedoksi, ne toimivat, kuin nousuvesi.
CSA-myynnin lisäksi ilmoittauduimme tänä vuonna myymään tuotteitamme myös muutamissa pääkaupunkiseudun Reko-ryhmissä. Aluksi olimme hyvin skeptisiä tästä myyntitavasta. Tilaavatko ihmiset muka Facebookin kautta vihanneksia?
Kyllä. Tilaavat. Tämä on nykyaikaa. Tähän on tultu.
Kesälomakauden jälkeen olemme pakanneet autoon tilattuja vihanneksia vähintään kahteen Rekoon viikossa. Kauppatapa on täysin mutkaton. Yleensä asiakkaan maksu ja tuote suoraan tuottajalta vain vaihtavat omistajaa. Vihanneksia tilaajalle ojentaessa voi samalla kertoa tuotteen alkuperästä, sen viljelytavasta ja -olosuhteista. Samalla saa myös suoraa palautetta ja voi kuulla asiakkaiden toiveita. Jos haluaa, tämä voi olla myös tärkeä sosiaalinen tapahtuma, jossa solmitaan suhteita ja vaihdetaan tuottajakuulumisia.
En ole ollenkaan hämmästynyt siitä, että isot kauppaketjut ja valmistajat yrittävät kiireen vilkkaa kopioida tätä Rekojen henkeä omaan toimintaansa. Asiakasta halutaan olla lähellä. Atria mainostaa tuotteitaan “kuin suoraan tuottajalta ostaisi”, ja Apetit yrittää vähätellä Rekoja pakastemainonnallaan. En kuitenkaan usko, että Reko-tunnelmaa voi varastaa. Mainosteksti ei tee tuotteesta tuottajaläheistä, eikä Reko-toiminnan vähättely ecuadorilaisesta parsakaalista suomalaista lähiruokaa.
Viimeisen vuoden aikana on muutamaankin otteeseen saanut medioista lukea kuinka nykypoliitikoilla tuntuu ymmärtämättömyyttään olevan vähättelevä asenne maanviljelyä kohtaan. Kaupungistuminen on Suomessakin kai jo niin pitkällä, että ruuantuotannon arjesta on vieraannuttu. Niin minäkin olin, mutta paluu pellolle on kuitenkin jälleen avannut silmäni.
Viljely on fyysisesti erittäin raskasta työtä kaikista nykyajan apuvälineistä huolimatta. Ruoka ei tule pöytään vain kaupasta, vaan pelloilta, navetoista ja monien ihmisten kovan päivätyön tuloksena. Vaikka poliitikkoja kutsutaan maatilavierailulle tutustumaan meininkiin, se tuskin muuttaa mitään. Toivoa sen sijaan antavat enemmän trendikippurat, jotka indikoivat, että nuoret ovat aiempaa kiinnostuneempia luonnosta ja luonnonmukaisuudesta. Maanviljelyn toivo on siis seuraavissa sukupolvissa. Mekin jo hyppelimme riemusta, kun eräs lasten synttäriryhmä Helsingistä halusi tulla vierailulle. He tutustuivat innolla maanviljelyyn, kanoihin, lampaisiin ja mehiläisiin. Luomukananmunan voittaminen vihannestietokilpailussa oli erityinen juttu.
Nuoriso on fiksua. Tulevaisuuteen pitää uskaltaa katsoa luottavaisena ja valoisin mielin. Me katsomme jo ensi kesään. Sen suunnittelu on syystöiden lomassa alkanut.
Mari Salmela
PienenKylän vapaaehtoinen jäärä