Ampiaisten, mehiläisten ja kimalaisten tappaminen oli ennen kansallisharrastus. Toivottavasti ei enää.
Ihminen on erikoinen eläin. Se pitää monia asioita totuutena – kunnes jostain tulee valo, joka muuttaa kaiken.
Kerron kahdesta kuvaavasta muutoksesta elämässäni.
Niitä molempia yhdistää Melina.
Olin 2000-luvun alussa vakaasti sitä mieltä, että pallonhallinta oli jalkapallossa harhaoppi. Esitelmöin asiasta äänekkäästi etenkin kesäkuussa 2003, kun Italia voitti Suomen MM-karsinnassa Olympiastadionilla 2–0.
Suomessa oli puhuttu paljon pallonhallinnasta ja pallonhallintaprosenteista. Kun pallonhallintaprosentit olivat nousseet, oltiin sitä mieltä, että eteenpäin oli menty.
Italia antoi tuossa ottelussa pallonhallinnan Suomelle. Suomi hallitsi ja innostui hyökkäämään – yli-innokkaasti. Kaksi pallonmenetystä Italian kenttäpäädyssä, kaksi nopeaa ja pitkää avausta puolen kentän yli Suomen kenttäpuoliskolle, kauaksi ylös nousseiden Suomen puolustajien selustaan.
Kaksi maalia ja ottelu oli ohi.
Se pallonhallinnasta, sanoin.
En sano enää. Nyt jopa ihailen pallonhallintaa pallonhallinnan vuoksi. Siis sellaista itsetarkoituksellista pallonhallintaa, jonka tavoitteena ei – hetkellisesti – ole edes pyrkiä maalintekoon, vaan rauhoittaa peliä. Pitää palloa itsellään ja mikä oleellista: poissa vastustajalta.
Italiassa pallonhallinnalle pallonhallinnan vuoksi on täsmällinen ilmaisu – melina.
Melina on myös syy toiselle muutokselle. Sille, että aiemmin vihaamistani ampiaisista, mehiläisistä ja kimalaisista on tullut ystäviäni.
Suhteeni ampiaisiin, mehiläisiin ja kimalaisiin kehittyi 60-luvun suomalaisessa arvomaailmassa. Siinä maailmassa näitä pörriäisiä pidettiin niin viheliäisenä, että ne piti aina kohdatessa tappaa.
Olen miettinyt viime vuosina, mistä tuo viha kumpusi. Se kumpusi ampiaisista. Ampiaisen pistos ei vain tehnyt pienen pojan sormessa kipeää. Kauhakuvaa ampiaisista synkensivät myös vanhempien ihmisten kertomukset siitä, kuinka joku järven takana asunut naapurin Veijo oli kuollut ampiaisten pistoksiin. Kuollut! Ampiaisen tappamana!
Ampiainenhan oli samanlainen lainsuojaton kuin susi. Yhtä pelätty ja yhtä vihattu.
Siksi ampiaiset piti tappaa – kuten myös mehiläiset ja kimalaiset.
Tuo uskomus eli syvässä. Kun rakensimme talon kymmenen vuotta sitten, kuistin alle ilmestyi heti ensimmäisenä kesänä valtava ampiaispesä. Sotavarustus päälle ja pesä tuhannen päreiksi. Yes!!!
Seuraavana kesänä kokeilin uudenlaista tuhoasetta. Viiden litran vesipullon yläosa irti ja jesarilla takaisin pulloon nurinpäin. Pohjalle vettä ja hunajaa ja padam!!!! Viikkoa myöhemmin todennäköisesti kaikki Lahnuksen ampiaiset kelluivat pullon pohjalla.
Sitten tuli PieniKylä ja PienenKylän Melina.
Ei puhuttu pallonhallinnasta pallonhallinnan vuoksi. Puhuttiin mehiläisistä ja samalla ampiaisista ja kimalaisista. Puhuttiin hunajasta ja pölyttämisestä. Puhuttiin siitä, miten maailman mehiläiskannat olivat romahtaneet ja mitä se tarkoittaa.
Tulin kotiin. Avasin läppärin. Googletin suomeksi ja englanniksi.
Totesin, että Pallonhallintaa pallonhallinnan vuoksi oli puhunut asiaa.
Aloin katsoa ampiaisia, mehiläisiä ja kimalaisia uusin silmin.
Ymmärsin niiden arvon ja merkityksen. Ymmärsin, että olen ollut koko elämäni väärässä. Nuo pörräävät paholaiset eivät olleet paholaisia, vaan hyväläisiä.
Sen jälkeen en ole tappanut yhtään ampiaista, mehiläistä ja kimalaista.
Ja lupaan, että ensi kesänä voikukatkin voivat vallata taas nurmikkomme.
Jukka Rönkä
Kirjoittaja on Elmo-lehden päätoimittaja